Pakollinen engrish-läppä otsikossa, pahoittelisin ellei se olisi omasta mielestäni hauska. Tämän postauksen aiheena on siis sellainen asia, josta en ajatellut joutuvani kirjoittamaan: kulttuurishokki!
Olin nimittäin ajatellut kyseisen termin tarkoittavan sitä, että kaikki tuntuu kauhean erilaiselta ja oudolta ja odottamattomalta. Minä olen kuitenkin Japanin kulttuuriakin opiskellut sen verran paljon, ettei mitään suurempia kummallisuuksia ole toistaiseksi ilmennyt, vaan kaikkeen olen aika pitkälti osannut varautua. Lähinnä olenkin kyllästynyt ja suoraan sanoen on vituttanut koko Japani.
En osaa kieltä, ruoka on paskaa (...siis se on kyllä hyvänmakuista mutta ravintoarvot ihan päin mäntyä, vaikken mikään terveysintoilija olekaan) ja vihannekset ja hedelmät järkyttävän kalliita, kevyenliikenteen sääntöjä ei kukaan noudata vaan pyöräilijät pörräävät ihan surutta milloin oikealla, milloin vasemmalla puolella ja kellonkin kilauttelu on ilmeisesti jollain tapaa epäkohteliasta, verkkopankki ei ole yleisessä käytössä vaan vuokranmaksukin pitää hoitaa pankissa tai automaatilla - jos osaa. Kaiken lisäksi olen koko ajan jotenkin todella tietoinen siitä, että olen kalpeanaamainen, isonenäinen ja vaaleatukkainen gaijin (=ulkomaalainen), joka ei osaa tehdä mitään oikein eikä tule koskaan olemaan osa tätä yhteiskuntaa.
Koin valaistumisen itse asiassa japanin kielen Academic reading -kurssilla, sillä ensimmäinen luettava teksti käsitteli kulttuurishokin viittä eri vaihetta, joista välittömästi koin olevani kolmannella:
自己再統合 eli suurin piirtein uudelleensopeutuminen, jolloin kaikki ongelmat ja voimattomuus alkaa ottaa päähän ihan toden teolla, mikä oikeastaan tarkoittaa kuitenkin sitä, että huomaa selkeästi vieraan kulttuurin ja omansa erot, ja ideaalitapauksessa tämän tiedostaminen voi johtaa siihen, että hyväksyy nämä erot ja kykenee syvemmin ymmärtämään uutta kulttuuria. Tai sitten voi taantua ykköstason vaiheeseen, jossa kaiken näkee vain todella pintapuolisesti.
Eli oikeastaan en varmaan olekaan maailman ainut ihminen, jota välillä suorastaan raivostuttaa, kun kerta joku on vääntänyt aiheesta oikein teoriankin. Eniten tässä vaiheessa nyppii ne ihastumisvaiheessa kieriskelijät, joille Japani on jotain uutta ja ihanaa ja unelmien täyttymys, sekä ne, jotka ovat jo sopeutuneet tähän maahan ja osaavat kielenkin lähes moitteettomasti. Myönnän olevani kateellinen. Oma kielitaitoni on surkea ja ujostelen sen käyttöä muutenkin, mutta ehkä minä tämän vuoden aikana uskaltaudun avamaan suuni japaniksikin - en tosin taatusti yhdenkään karavaanilaisen (= HY:n opiskelukavereiden) kuullen, koska ylpeyteni ei kestäisi sitä.
Itse asiassa viime perjantaina ilostuin siitä, että pari aasialaista vaihtaria juttelivat kanssani enimmäkseen japaniksi, vaikka kumpainenkin aloitti keskustelun ensin englanniksi ja välillä sitäkin käytettiin. Kevyitä small talk -tilanteita, monille japanin kielen ja kulttuurin linjoilla opiskeleville kuulostaa varmasti naurettavalta, mutta minun kyynistä mieltäni nuo pikku keskustelut lämmittivät.
Erityisesti tänä viikonloppuna on pikkuhiljaa alkanutkin tuntua siltä, että elämä alkaa jotenkuten asettua raiteilleen. Kaksi ensimmäistä viikkoa piti juosta orientaatioissa, sählätä kurssivalintojen kanssa, hoitaa rekisteröinnit ja pakolliset hankinnat, kun asunnossa ei tänne saapuessani ollut edes vessapaperia. Ihan kaikkea minulla ei vieläkään ole - kuten esimerkiksi puhelinliittymää, joka sekin olisi tarkoitus kuitenkin käydä metsästämässä tuutorini kanssa ensi tiistaina - mutta pyörä, kattila, paistinpannu ja uusi tyyny sekä muutamat uudet vaatteet ovat tehneet arjesta selvästi mukavampaa. Samoin kurssivalintojen lyöminen lukkoon on vähentänyt epätietoisuutta ja ihmisiinkin on ehtinyt tutustua vähän enemmän. Siispä lähdenkin tästä pikapuoliin erään uuden tuttavuuden luokse ilmeisesti laittamaan ruokaa ja viettämään leffailtaa.
Tässä vielä loppukevennykseksi vuohi, joka mutusti pusikkoa tässä eteläkampuksen nurkilla eilen:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti